Aloin miettimään elämää vähän laajemmalta kantilta. Miksei menneitä voi vain unohtaa? Ottaa esiin, kuten valokuvat, niin tahtoessaan, toisaalta vain jättää albumiin pölyttymään. Huomasin myös olevani riippuvainen ihmisistä ympärilläni, haluan olla koko ajan mukana jossain, en yksin, muiden kanssa. En tahdo jäädä polkemaan paikalleni, pitää olla koko ajan jotain uutta ja innostavaa.

En muista pieniä yksittäisiä virheitä, joita olen tehnyt. Isot ja kipeimmät kuitenkin ovat jääneet tarkasti mieleen, miksen voisi muistaa yhtä hyvin niitä hyviä ja ihania asioita joita on tapahtunut. Vai onko? No on toki, ne vain ovat jääneet niiden painavien virheiden alle.

Pitääkö ihmisten aina ajatella toisten virheitä ja puutteita, eikö voitaisi kerrankin miettiä toisten hyviä puolia. En tarkoita tällä ventovierailta taviksia, vaan vaikka niitä ketkä hyvin tunnemme, mutta joita vihaamme, heistähän aina mietimme kuinka pahoja ja ilkeitä he ovat, voitaisiinko kerrankin kaivaa esiin ne hyvät puolet. Kyllä meistä jokaisesta niitä löytyy.

Näin peruskoulun päättyessä vetää mielen haikeaksi myös, kun mietin kuinka en todennäköisesti näe monia luokkatovereitani enää kevään päätösjuhlan jälkeen. Heitä, joiden kanssa olen yhdeksän pitkää ja raskasta vuotta elämästäni jakanut. En ole kaikkien heidän kanssaan parhaissa mahdollisissa väleissä, mutta tiedän että tulen kaipaamaan niitäkin, jotka eivät aina niin mukavilta tuntuneetkaan. Kaikista on kuitenkin paljon muistoja ja tarinoita.

Tuossa tänään historian tunnilla, kun keskenään keskustelimme kevätjuhlasta, ja miten kukin sitten sitä juhlii, joku heitti ilmaan lauseen "luokka kokoontuu viimeisen kerran yhteen, ystävinä", tuo lause pisti kyllä miettimään. Ensin tulee mieleen joku dramaattinen viimeiselle aterialle kokoontuminen, sen jälkeen ajattelee todellisuutta, ei se ole mahdollista. Luokkahenkemme on ollut kadoksissa koko yläasteen, on niitä syrjittyjä ja kiusattuja, sekä pieni koko muuta luokkaa käskyttävä sisäpiiri ryhmä. Eli tuskimpa vain kaikki ystävinä yhdessä pitäisivät hauskaa, pieni osa minua kuitenkin hiljaa toivoo sitä.

Aloin tuossa myös miettimään, millaisia ystäviä olen näinä yhdeksänä vuotena saanut, mieleen ehkä jää muutama, ehkä yksi, suurempi. Kun alkaa miettimään, että se on sitten siinä, tämä kevät ja the end, toki siinä tulee haikea olo, ja yritän välttää ajattelemasta asiaa tuolta kantilta, onhan se myös itsestäni kiinni. Vaan melko mahdottomalta tuntuu säilyttää ystävää, joka päätyy toiseen kouluun, ja löytää sieltä itselleen uudet ihanat ystävät. Parhaani yritän kuitenkin.